Olen ihaillut, miten sisarusten leikki sointuu yhteen. Ilolla kuunnellut, miten isompi aamulla heti herättyään kysyy pienemmältä, mitä leikittäisiin. Miettinyt, miten ihanaa, että heillä on toisensa. Toivonut, että he voivat aina luottaa toisiinsa. Katsonut salaa nurkan takaa, kun molemmat istuvat pimeässä huoneessa nojatuolissa peiton alla. Isommalla on otsalamppu päässään ja hän lukee pienemmälle kirjaa: "katso, tuossa on se ihmisapina".
Olen miettinyt, miten äidin huoli on aina suurin kaikista. Miten se joskus on hyvin hiljaa ja toisinaan taas kasvaa suureksi.
Pohtinut ystävyyttä, miten se muuttuu ja joskus häviää. Joskus taas muuttaa muotoaan ja silti säilyy.
Olen ihmetellyt, miten suhtaudumme samaan tilanteeseen niin eri tavoin. Miten tulkitsemme tilanteita alun alkaenkin eri tavoin ja miten annamme sen meihin vaikuttaa. Olen toivonut, että osaisin paremmin antaa asioiden välillä vain kulkea omalla painollaan.
Olen miettinyt, miten ihanaa on, että on toinen, joka jaksaa aina nähdä sen toisen puolen. Että on toinen, joka on lähes aina iloinen. Olen ihaillut tapaa, jolla hän suuntautuu elämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti