Joka päivä mietin, että nyt on se aika, kun lapset ovat ihanimmillaan. Juuri tänä hetkenä. Miten siitä osaisi nauttia nyt, olla vain tässä hetkessä eikä miettiä muuta. Myöhemmin muistaa mitä muistaa, mutta toivottavasti edes sen, miten ihanaa oli olla niiden äiti. Toisen tasaisemman ja toisen tuittuisemman. Miten pienempi vilkaisee unenpöppörössä hakiessaan vettä isänsä sylissä. Yrittää tavailla kaikkia sanoja. Ja miten isompi vieläkin kiipeää syliin ja haluaa käden, jota nipistellä. Selittää niin innoissaan kaikesta uudesta. Ja kaikki ne muut ihanat asiat. Nyt ei yhtään muistella niitä muita. 

Miten paljon unohtaa ja toivoo, että edes osan voisi säilyttää.