Hinauksen tarpeessa

 

 

 

 

 Vaikka inhoankin yli kaiken sitä välivaihetta, kun joka puolella on loskaa, märkää, kuraista ja hiekkaista ja koirakin haisee ihan katupölylle, niin voisi kevät kyllä silti alkaa tulla! Isompikin puhuu jo kesästä ja mökkireissuista. Eilen kerhosta kotipihaan tullessamme huudahti yhtäkkiä: "äiti kato!" Ajattelin että nyt on varmaan jotain ihmeellistä. "Lumi on jo sulanut tästä! Voiko nyt ajaa pyörällä?"

Samalla reissulla minulla oli hieman ongelmia pihaan saapumisessa. Meidän parkkipaikalle johtaa melko jyrkkä mäki, joka oli puoliväliin jäässä. Minulla oli tietenkin juuri ne sileäpohjaiset kengät, jotka on suunniteltu italialaisille lumettomille kaduille, eikä tänne hiekoittamattomia jäisiä katuja tallaamaan. Yritin työntää pienempää rattaissa edelläni ja päästä niillä inhottavan epäkäytännöllisillä (mutta silti ihan kivan näköisillä) kengillä sitä meidän jäistä mäkeä ylös. Menin sivuttain ja vääntelin jalkojani sopiviin asentoihin, jotta en luisuisi ja samalla yritin työntää rattaita ylöspäin. Näytti varmaan melko avuttomalle, sillä ohikulkenut pyörätuolissa istunut mies halusi tulla auttamaan ja ajoi myös mäkeen. Siinä vaiheessa olin kuitenkin juuri päässyt sille hiekoitetulla pätkälle. 

Kiitin miestä ja jäin miettimään, että joskus joistakin asioista tulee niin hyvä mieli, että alkaa melkein itkettää. Jälkeenpäin myös hymyilytti mielikuva miehestä hinaamassa meitä ylöspäin mäessä.