Sitä se vaan on

 

 

 

 Päivät kulkevat uomissaan. Mies käy töissä ja hänen tultuaan minä lähden kirjastolle lukemaan. Jouduin hiukan muuttamaan suunnitelmiani, kun laskeskeltuani tajusin, että jos käyn ainoastaan kerran viikossa lukemassa, on jäljellä enää vain 13 lukupäivää. 1000-1200 sivua siinä ajassa ja minun matelevan hidas lukutahtini sekä sivu-urille vaeltelevat ajatukseni eivät olisi olleet hyvä yhdistelmä. Niinpä tehdään siis näin.

Pyöräilen kirjastoon, luen, syön karkkia, luen. Meinaan nukahtaa, syön suklaata, palelen, luen. Eksyn omiin ajatuksiini, tuijottelen ulos, luen. Mietin olisiko sitten vielä jotain syötävää, katselen ihmisiä, luen. Pyöräilen takaisin kotiin jäisellä pyörällä ja lasten istuin rämisee tarakalla takana joka ikisessä työssyssä. Työssyjä täytyy varoa, sillä ketjut ovat niin löysät, että saattavat minä tahansa hetkenä tipahtaa. Jos lunta on tullut paljon, on melkein varmempi taluttaa. Kotimatkalla ehkä jo uskaltaa ajaakin. 

Olen nähnyt jo ainakin kahden ihmisen neulovan kirjastossa. Niitä ei ennen näkynyt. Mietin sitä itsekin, mutta neulonnastani kuuluu yleensä jonkin verran ääntä. Tänään minulla oli mukana muovipuikot, mutta en silti kuitenkaan neulonut. Ehkä ensi kerralla sitten. Vain yhteen asiaan keskittyminen nyt ei ainakaan ilmiselvästi onnistu.