Viikonloppuna on yritetty kestää järjettömiä lapsukaisia - huonolla menestyksellä. Isompi alkaa olla jo parempana, mikä näkyi heti suoraan verrannollisesti riehumisen määrässä. Energiaa olisi ja sitä ei pääse ulos vielä purkamaan. 

Aina kun kotona joutuu viettämään pitempiä aikoja yhtä mittaa sisällä, alkavat tietyt asiat ärsyttämään. Kaapit, joita ei ole siivottu. Murut ja roskat hellan takana. Tavarat, joita ei ole ehditty viemään kierrätykseen. Pakastin, joka on osittain niin jäässä, että mansikkasurvokset ovat jääneet sen loukkuun. Yhden kun saa hoidettua, niin löytyy kymmenen uutta. Loputon tie. Ja miehen mentaliteetti tuntuu aina välillä olevan vähän sinne päin, huomenna sitten ja ai niin, en muistanut. Oma-aloitteisuus olisi joskus mukavaa. Harmillista, että emme jaa tätä ärsytystä epäjärjestyksestä. Toisaalta, sehän vasta olisikin kauheaa, jos mies olisi kuin minä - tai vielä hirveämpää, pahempi kuin minä. Huomauttelisi muruista pöydällä, lankakeristä ympäri asuntoa, epämääräisistä kangaskasoista ja taas jätit nuo vaatteet tuonne! Voisi olla ettei mahduttaisi enää samaan taloon silloin.


Tänään on ollut ihana auringonpaiste. Päivä on jo huomattavasti pitempi, neljän jälkeenkin oli vielä valoisaa.