keskiviikko 28. syyskuuta 2011







 Hiljaisuus on ollut hyväksi, vaikka eihän meillä oikeassa elämässä hiljaista olekaan. Minusta on tällä välillä tullut rouva ja kaikki olemme nyt saman sukunimen alla. 

Viime perjantaina tuli viesti että koiramme tuhkat olisi haettavissa. Päivittäin mietin Selmaa ja ikävöin. Ja koska emme osaa olla ilman koiraa, koti on tuntunut kovin tyhjältä ja kissakin on aloittanut taas saalistusoperaatiot kohteena emäntänsä, tulee meille puolentoista viikon kuluttua koiranpentu. Samaa rotua, sillä mitään muuta emme olisi voineet ajatellakaan. Se ei tule korvikkeeksi, vaan omaksi yksilökseen. Se koira ei ole Selma, mutta toivottavasti se tuo meille sitä samaa iloa, mitä Selma päivittäin elämäämme toi. 

torstai 8. syyskuuta 2011

Selma


 Tänään silitetään viimeistä kertaa päätä, rapsutetaan kaulaa, otetaan tassun nostoja vastaan. Huomenna meidän rakas koiramme laitetaan ikiuneen. Koiralla on vatsassa niin pitkälle levinnyt syöpä, ettei toimenpiteet enää todennäköisesti kannattaisi. Suru ja ikävä ovat jo nyt sanoinkuvaamattomat.  Koira on kuulunut meidän yhteiseen elämäämme lähes alusta alkaen. Huomenna ei kukaan enää tassuttele täällä, kerjää ruokaa, varasta sitä pöydiltä ja ole seurana aina ja kaikkialla, metsässä, mökillä, uimassa, nukkumassa. Enemmän vuosia olisin koiralle toivonut ja vähän paremman lopun. Toinen käy niin sääliksi, että itkulle ei tule loppua.
Viikon päästä olisi meidän juhlamme, joten ajankohtakin on huonoista huonoin. Tämän pitäisi olla ilon ja onnen aikaa, mutta nyt tämä on vain surua.