Meille on muuttanut uhmaikäinen. Ei sitä vielä hetki sitten täällä asunut. Ja nyt joka päivä tappelua, itkua, huutamista, lyömistä, potkimista, hakkaamista, hiuksista vetämistä, päätöntä rimpuilua, hikipäitä... Pienempikin monesti hätääntyy silloin. Osaltaan johtuu varmaan päiväunien äkillisestä poisjäännistä. Toivottavasti ei ihan lopullisesti kuitenkaan vielä, tarvitsisin sen hengähdyshetken, vaikka edes silloin tällöin.

Päästiin onneksi taas sairastelun jälkeen ulkoilemaan. Viikonloppuna unohdettu haravakin löytyi sieltä, minne se oli jäänytkin, kukkulan päältä koivun juurelta. Pienemmän päiväunien jälkeen molemmat auttoivat minua pyykkien laitossa ja halusivat jatkaa vielä kahdestaan kuljettamalla kuivia vaippapyykkejä edestakaisin. Ja hauskaa oli, pienempikin tomerana mukana jutussa.

Päällystin kenkälaatikon joskus vuosia sitten Saksasta ostamallani paperiarkilla, riitti juuri sopivasti siihen. Laatikko tuli täyttämään kaiken mahdollisen roinan säilytyspaikkatarpeen. Noitakuva on kirjasta, jota pitää aina lukea saksaksi.

Isompi on ryhtynyt kyselemään moniin juttuihin liittyen että oliko häntä silloin vielä olemassa. Tänään oli puhetta pinnistä, joka oli ollut siskollani silloin, kun oltiin pieniä. "Oliko minua silloin olemassa?" Sanoin etten tuntenut vielä edes isiä silloin. "No se oli silloin Tuomas. Minä kyllä tunsin."

Iltapäivällä oli mukava piipahdus ovella. Isompi on haravoinut pihaa innokkaasti lähiaikoina. Talon mummot ovat sellaisia, että aina tuovat jotain pientä kivaa, muistavat ja järjestävät esim. talkoiden yhteydessä ruuan ja kahvin koko talkooporukalle. Laittavat pihaa ja jaksavat ihmeellisiä asioita. Tänään toi yksi isommalle piparkakku-ukon, pienessä pussissa nauhalla solmittuna kiitokseksi pihan haravoinnista. Oli ihana juttu meistä.